Saksalainen lenkki

Hallo, liebe volk!

Kirjoitin päivitystä pienissä punkkuhuuruissa viime lauantaina: 

Tänään juoksin sen 15 kilometriä. En oikeastaan tiennyt minne olin juoksemassa, mutta päätinpähän juosta jonnekin niin, että saman matkan takaisin tullessani mittari näyttäisi viittätoista kilometriä.

Lähdin siis juoksemaan lähistöltä löytynyttä tietä suoraan, tietämättä minne se meni. Koska ympäristö oli suoraan kuin Grimmin saduista, noudatin Hannun ja Kertun oppeja. En tosin tiputellut leivänmuruja kaduille, vaan pysähdyin ottamaan kuvia hyvistä maamerkeistä, joiden avulla muistaisin mistä olin juossut, jos eksyisin.

Lenkille lähteminen oli vaikeampaa kuin koskaan, johtuen siitä, etten onnistunut aluksi hommaamaan mukaani mitään, jolla mitata matkaa puhelimen verkon ollessa offline-tilassa. Onneksi älykäs perheenjäsen valisti minua siitä, että Sportstracker toimii myös offlinessa. Sillä siis mentiin, koska en osannut vieläkään nollata sykemittariani, sitä hiton paska-aparaattia, jonka toiminta on kaltaiselleni taliaivolle yhä liian monimutkaista. 

Itse lenkki oli todella miellyttävä, ja menee ehkäpä jopa kategoriaan euforialenkit. Suurin osa reitistä kulki tosiaan mitä idyllisimpien klassisten saksalaisten talokeskittymien, pikkukirkkojen ja muiden mukavien ohi, eikä lenkin miellyttävyyttä vähentänyt ainakaan se, että etenkin lenkin loppupuolella askel oli hyvin kevyt. Eli jotain hyötyä tästä juoksuharrastuksesta on ollut – se ei tunnu enää ollenkaan pahalta! Edes 15 kilometrin jälkeen. Siihen tottuu.

Myös lenkkeilysää suosi.

Lenkin mahdollisesti eksoottisin osio oli noin kilometrin pituinen täysin pimeä pätkä. Ainoana valaistuksena toimivat siis sekä ohi ajavat autot että taivaalla möllöttävä satumainen kuu. Jostain syystä mieleeni nousi ajatus siitä, että isä oli nähnyt Saksassa ihan vähän aikaa sitten suden jolkottelemassa tien yli. Oliskohan niitä täälläkin? Haistavathan ne tällaisen hikisen ihmisen jo kaukaa? Yritin siis älykkäästi räkiä ja yskiä mahdollisimman kovaa, jotta kaikki pelottavat sudet kaikkoaisivat tieltäni.

Siellä sitten hölkkäsin tien reunassa, tietäen, että näen toivottavasti pian katulamppuja. Ja niiden jälkeen alkoi alamäki, jonka olin kironnut lenkin alussa. Silloin se oli pitkä loiva ylämäki. Palatessa tunsin suorastaan lentäväni. Korvissa raikasi lempimusiikkini, taivaalla loisti kuu, ja juoksin niin kovaa, että yllätin itsenikin. Yleensä en jaksa sellaisia spurtteja. Jotain on siis tehty oikein.

Kotona odotti valmis ateria, venyttelytuokio ja monta lasillista punkkua. Näillä mennään puolimaratonille, eikä edes kauhistuta!

Väsyneet jalat ja palkinto-rotwein.

Päivän matka: 15 km, 1 h, 43 min
Päivän vinkki: Alun ylämäki on lopun alamäki, eli rehki aluksi, nauti lopuksi.