sunnuntai 7. kesäkuuta 2015

Kolmen lenkin haaste, viikko 3

Jipijei! Kolmas viikko kolmen lenkin haastetta takana.

Säät ovat vihdoinkin saavuttaneet sen pisteen, että lenkillä voi juosta topissa, ja että ohuimmatkin trikoot tuntuvat liian kuumilta. Siispä seuraavalle aurinkolenkille täytyy lähteä juoksushortseissa, ensimmäistä kertaa ikinä. Wohoo.

Suosikkilenkkini tällä viikolla oli matka kotoa Pihlajamäkeen ystävän uuden tuvan kurkistajaisiin. Kun saavuin mestoille, työnnettiin kätöseeni lasi skumppaa. Sitä kutsun oikeaksi nesteytykseksi.



Kaverin luona oli myös huomattavasti parempi putkirulla. Pitäisi varmaan laittaa oma heikommanpuoleinen rulla vaihtoon.

Vielä en ole vetänyt haasteen aikana yhtäkään kymppiä, mutta siihen voisi pyrkiä. Ehkäpä jo alkavalla viikolla. Tai ainakin luoda itselleen hölmöjä lisähaasteita, ja tähdätä 20 kilometrin viikkomatkaan.

Viikon matka: 17,1 km
Viikon vinkki: Suorituksen jälkeinen skumppa nousee päähän noin kymmenessä sekunnissa. Oujee!


sunnuntai 31. toukokuuta 2015

Puolikas pitkästä ilosta

Toka kolmosen juoksuviikko takana. Kolmonen meinaa tosiaan nyt sitä, että viikossa juostaan kolme kertaa, ja lenkit ovat juuri sen pituisia kuin itsestä tuntuu. Tärkeintä ei ole suoritus, vaan tekeminen.

Tajusin juuri äsken ensi viikon aikataulua tehdessäni, että tämä on nyt elämääni. Kaiken kellottamista, aikatauluttamista, kalenteri käteen kiinni kasvaneena elämistä. Eikä loppua näy. Sen kanssa täytyy vaan opetella elämään. Ja kyllä, lenkitkin voi aikatauluttaa.


En osaa oikeastaan pukea edes lenkkeilyäni ja tämänhetkistä elämäntilannettani sanoiksi. Kaikki on sekavaa, mutta varmasti palkitsevaa. Ja ennen kaikkea, olen oman itseni herra. Tai pikemminkin rouva, joka vetää tästä lähtien uusilla siisteillä lahja-adduillaan. (Heh, en saanut näitä Adidakselta blogiyhteistyön kautta, vaikka saletisti luulitte niin, onhan tämä blogi kuuminta hottia kaikkien juoksuharrastelijoiden keskuudessa.)

Tällä hetkellä juokseminen on vaan niin tärkeää monessa mielessä. Olen iloinen, että jalkani kantavat. Olen niin iloinen, että ilmoittauduin juuri tutulle ja turvalliselle Vantaan puolimaratonille. Aika alkaa koostaa tähtitieteellisen hienoa soittolistaa, sillä tavoitteena on voittaa edellinen aika.

Viikon matka: 12,4 km
Viikon vinkki: Pikku hiljaa, pikku hiljaa taas. Varaa kalenterista aikaa.

(Edellisviikon matka: 15,6 km
Edellisviikon vinkki: Muista venyttää myös varpaat kunnolla!)

maanantai 18. toukokuuta 2015

Uusi alku

Ratkesin viime viikolla ryyppäämään maistelemaan viiniä ja oluita ja ravintolan juomamenua, mistä johtuen maailmankirjat olivat aika sekaisin. En tiedä onko kyseessä ikä vaiko kunnon kohenemisen ja sitä myötä parantuneen metabolismin (ah mikä sana) tuntuvampi reaktio alkoholin aiheuttamaan shokkitilaan, mutta jotenkin aijaijai. Ei ole enää meikäläinen kuin ennen. Toipuminen ottaa aikaa, ja itse humalatilakin on jotenkin ahdistavampi juttu. Aika ihmeellisesti sanottu ihmiseltä, jonka elämäntyyliä kuvasivat jossain vaiheessa parhaiten sanat valkoviini ja festarit.

Tällä hetkellä pää ja kroppa huutavat enemmän urheilua ja pään nollaamista fyysisin ponnistein, kuin sen vanhan ja tutun ja turvallisen - viininlipityksen. (No joo, paskaako tässä jauhan, kun tiedän tulevan viikonlopunkin olevan sellaista viinijärven tyhjäksi ryystämistä. Mutta ennen sitä.)

Pian alkaa meikäläisen kesä, joka tulee koostumaan kahdesta työstä. Kahdesta. MITÄ LUKSUSTA! Ei enää viittäsataa pikkuasiaa ja öisiä heräilykohtauksia ja pelkoa oman muistikapasiteetin pettämisestä. Siispä kun kalenterissa on enemmän tyhjää ja helpommin hallittavia kokonaisuuksia, saa viikottainen liikunta-annoskin luvan lisääntyä.

Heinäkuun ensimmäisen viikon loppuun asti tavoitteenani on:

3 lenkkiä viikossa 
1-2 pilates-/joogatuntia viikossa
Lihaskuntoliikkeitä (kahvakuula) tai kehonpainoharjoittelua 1-2 kertaa viikossa

Koska en ole mikään fitnessmuija, ei näiden kestoja ole määritelty mitenkään. Jos haluan juosta kolme kolmen kilometrin lenkkiä, se on ok. Jos haluan juosta kolme kymmenen kilometrin lenkkiä, se on ok. Ja kaikki tältä väliltä. Tärkeintä on se, että teen. Oman fiiliksen ja jaksamisen mukaan, mutta kuitenkin.

Lisäksi nyt on aika oikeasti kiinnittää huomiota välillä kiireessä surkeiksi jääneisiin ruokatottumuksiini. Lenkkeilypäivinä on pakko vetää enemmän hiilareita ja proteiineja (kunnon kalaa, tofua, pähkinöitä jne) kuin mitä nyt vedän, ja ei-lenkkeilypäivänä voi sitten vetää reippaan, jopa liioitellun kasvispainotteisesti. Ja myönnetään, suurin osa syömistäni herkuistakaan ei loppupeleissä ole sen arvoisia. Mun on aika myös vihdoin haastaa itselleni se kaikista rakkain asia:

Suola. Ai laav juu. Ymmärrän todellakin, miksi ihmiset puhuvat asioista "elämän suolana".

Suolanhimo kulkee ilmeisesti meillä geeneissä, ainakin mikäli minun ja siskoni itseis-diagnoosit osuvat oikeaan. Soijanläträys, mausteet, suolaiset juustot, suolan ripottelu kaikkeen, ja jopa suolan syöminen suoraan purkista (!!!). Tälle on tultava stoppi, ellen halua kuolla johonkin verisuonitautiin. Ja vettä on juotava enemmän.

Saatanpa puhua lämpimikseni, ja saatanpa puhua sitä kuuluisaa paskaa, mutta tällaisia mietteitä tässä on ainakin ollut viime viikon aikana. On taas se aika vuodesta, kun feenikslintu haluaa nousta tuhkasta ja kohota kohti taivaita.

Päivän matka: 5,5 km, 35 min
Päivän vinkki: Kello kymmenen jälkeen lenkkeily on ihanaa, saa olla rauhassa kevään hämärässä! Kumpulan metsä on mahtava.

perjantai 8. toukokuuta 2015

Työleiri

Elämä on tuntunut viime aikoina jotenkin kuormittavammalta kuin yleensä. Syynä lienee se, että yritän pitää käsissäni liian monta projektia samanaikaisesti (vaikka projektit ovat jokainen hyvin osa-aikaisia, pitäisi muistaa, että aloittamiseen ja syventymiseenkin menee oma aikansa). Kroppani on oireillut työnteosta (ks. edellinen postaus), yöunet ovat loppuneet aamulla liian lyhyen, ja yleisesti ottaen stressitaso on ollut hieman tavallista korkeampi. Ajatuksissa siintää jo toukokuun loppu, jolloin pari projektia loppuu, ja pääsen keskittymään vain kahteen työhön. Tällä hetkellä keskittyminen on koetuksella.

Venytys-runfie.

Koska ajatukset tuntuvat leviävän lattialle kuin purkillinen värikyniä, päätin lyödä useamman kärpäsen yhdellä iskulla, ja pyhittää pari päivää henkiselle hyvinvoinnille yhtäaikaisesti asioiden suorittamisen kanssa.

Siispä raahasin kimpsuni ja (juoksu)kampsuni vanhempien luokse. Täällä voin tehdä töitä, opetella autolla ajamista (tänään eka kerta yksin liikenteessä, WOO!), lenkkeillä ja saunoa, ilman että koko ajan on kiusaus tehdä "vähän jotakin". Tällä työleirillä keskitytään vain yhteen asiaan kerrallaan - oli se sitten työnteko, syöminen, lenkkeily tai ajo-opettelu.

Äsken vetäisin Pirkkolan kierroksen pari kertaa ympäri. En tiedä missä ihmeen horrostilassa olin, sillä päässäni ei oikeastaan liikkunut mitään. Keskityin uuteen kasaamani soittolistaan (vähemmän aggressiivista musiikkia kuin yleensä lenkeilläni) ja vetelin eteenpäin. Sykkeet eivät kohonneet missään vaiheessa kovin korkeiksi, eikä nopeus vaihdellut juurikaan. Tämä oli sellaista tasaista pösöttelyä.

Eli väsynyt meno, mutta tällainen hölköttely rauhallisemman musan kanssa oli ehkä juuri sitä mitä nyt tarvitsinkin. Jonkinlaista pään nollausta fyysisen liikkeen tahdissa. Kaiken kruunasi se, että täältähän löytyy sellainen taikakalu kuin piikkimatto. Siihen vaan makaamaan venyttelyn jälkeen. Piikkimatolla seisominen tuntui aluksi kreisiltä, mutta sitten se alkoihin tehdä hyvää jalkapohjille.

Triple runfie. Toi juomapullovyö on kyllä paras keksintö ikinä.

Että joo. Jaksaa jaksaa, niin lenkillä kuin arjessa. Huomenna sama setti, mutta saunavuoron kanssa. Kai täältä henkisestä haudasta vielä noustaan.

Päivän matka: 8,03 km, 53 min
Päivän vinkki: Piikkimattoile lenkin jälkeen!

sunnuntai 3. toukokuuta 2015

Iltalenkki ja venyttelyt

Tereveppä tereve vaan kaikille, ja pahoitteluni ankeaakin ankeammasta otsikosta. Ja siitä perinteisestä - etten ole todellakaan kirjoitellut tänne kaikkien lenkkieni jälkeen.

Elämäni on muuttunut. Päässä on kamalasti asioita, ja iso osa ajasta menee läppärin toljottamiseen. Herään öisin stressaamaan ja miettimään olenko hoitanut kaikki hommani. Sitten mietin sitä, ettei pitäisi menettää yöuniaan, ja pitäisi vain yrittää olla ajattelematta asioita tuollaisina yön pimeinä tunteina. Patistelen itseni takaisin uneen; aamulla ajatus kulkee jo kirkkaammin.

Elinkeinoni itsenäinen harjoittaminen on suonut mukavia vapauksia, mutta tuonut mukanaan myös stressiä ja vastuuta. Vastuuta ennen kaikkea oman itsensä kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista.



Ei ole hyvä merkki, kun niska napsahtaa parin viikon välein ja pään kääntäminen sattuu. Läppärityössä oikea (hiiri)käsi alkaa oireilla jo muutaman minuutin sessiossa. Kotipöydän äärellä tilanne on mahdoton, työhuoneelle olen onnistunut luomaan edes jonkinasteisen ergonomian. YTHS ei enää meikäläistä pelasta, eikä mistään työterveyshuollosta voi haaveillakaan. Pelastukseni on ollut ystävän urheiluhierojakaveri, jolla olen saanut käydä edullisempaan hintaan. Hieronta on tapauksessani sellainen rahareikä, johon saisin uppoamaan vaikka kuusinumeroisen summan.
Yhtenä iltana en pystynyt pitämään viinilasia oikeassa kädessäni, kun käsi kramppasi niin paljon. Hierojan mukaan oikea hartia on vääntynyt vasenta ylemmäs, ja hieronnan jälkeen totesin saman peilistä. Järkytyin.

Se oli varoitusmerkki. Räikeä muistutus siitä, että vain minä voin tehdä töitä kehoni hyvinvoinnin eteen. Olen joogannut ja juossut, venytellyt käsiä, rintalihaksia ja kylkiä, runnonut selkää erilaisimpiin asentoihin. Välillä tuntuu, että olen selkäni, hartioideni, niskani ja jopa lapojeni kanssa aivan lukossa. Fyssarin toteamat lonkka- ja pakarakireydet ovat tuntuneet helpottavan, mutta yläkroppa on joutunut shokkitilaan. Taloudestamme ei löydy edes tennispalloa tai vastaavaa, jolla voisin pyöritellä selkää auki. Hiirtäkään en omista. Ja koska olen elänyt nyt niin pitkään köyhyydessä, ja tajuan maksavani omista tuloistanikin leijonanosan eläkemaksuja, en raaski tehdä mitään hankintoja. Vaikka tiedän, että pitäisi.

No, helpointa on juosta. Juosta, joogata, tehdä pilatesta ja venytellä. Sunnuntai-ilta Töölönlahdella oli niin oikea ratkaisu. Ei haittaa, vaikka lenkki ei ole juuri minkään pituinen. Tärkeintä on juosta. Tärkeintä on, etten istu läppärin edessä, etten rasita hartioitani, etten makaa paikallani ja anna välilevyjen rapistua.

Tämä kroppa on palvellut minua kohta 27 vuotta ilman sen suurempia ongelmia, joten nyt on meikäläisen vuoro antaa sille kiitosta. Rasittaa sopivasti, huoltaa ja helliä. Venyttää joka ikinen pieni varpaankolokin. Missähän sitä oltaisiin, jos en olisi kaksi vuotta sitten tajunnut aloittaa säännöllistä urheilua?

Tästä lähtien jokaista työpäivää kohden harrastan vähintään kerran liikuntaa. Oli se sitten puolen tunnin jooga, pieni lenkki, kahvakuulatreeni tai venyttely. Mitä vaan. Riskejä ei enää oteta.

Päivän matka: 5,4 km, 34 minuuttia
Päivän vinkki: Yksinyrittäjällä ei ole varaa rapistua.

torstai 12. maaliskuuta 2015

Puolimaratonhimo heräilee

Heia heiaa vaan, kaikki juoksun (ja meikäläisen) ystävät!

Minusta on nyt tullut kertakaikkisen huono juoksubloggaaja. Olen kyllä juossut aina silloin tällöin, mutten ole malttanut tulla kirjoittamaan lenkeistäni. Syitä on monia, mutta koska tämä ei ole mikään syyllistämis- tai perustelublogi, niin menen suoraan asiaan.

Eilen paistoi aurinko ja mittarikin näytti kivasti plussaa. Koska yksityisyrittäjän elämä sallii toisinaan pienet aikatauluvenkslaukset, päätin lähteä juoksemaan tuttua reittiäni klo 11.

Lenkin alku ei ollut paras mahdollinen, sillä ulkona tuuli niin maan perkeleesti, ettei edes musiikkiaan meinannut kuulla. Puhumattakaan katupölystä, jota kaikki itäväylää pitkin ajavat autot heittivät ylleni.

Lisäksi kun saavuin vihdoinkin ensimmäiselle etapilleni Mustikkamaan vesipumpulle janoisena kuin mikä (kierrettyäni osan rantareitistä), sain huomata pumpun olevan rikki. Jumalauta. Teki mieli lyödä hanskat tiskiin.

No, eipä ollut mitä lyödä, sillä ei ollut tiskiä eikä hanskojakaan - hävitin ainoat sormikkaani klassisesti tiputtamalla bussiin. (Ei talveakaan ilman yksien hanskojen hävittämistä.) Sisuunnuin ja muistin uuden lenkkeilykeitaani - Kulosaaren urheiluhallin. Tai mikä lie, se paikka, jossa on tennishalli. Sieltä käyn nykyisin hakemassa veteni.

Takaisin hölkkäillessä aloin miettiä, että olisipa kiva mennä taas juoksemaan puolimaraton. Ei siksi, että nauttisin siitä tilanteesta niin paljon, vaan siksi, että olisi jokin tavoite, jota varten treenata.

Aloin jo miettiä kaikenlaisia vaihtoehtoja ja harjoitteita. Niitä pohdiskeltuani tajusin, että seuraavassa juoksussa olisikin jo vähän kovemmat piipussa. Tuntui, että vain ajatuskin oman aikansa voittamisesta aiheuttaa jännitystä. Pystyisinköhän mä siihen? Pitäisikö mun treenata seuraavaa puolikasta varten jotenkin eri tavalla, jotta pystyisin voittamaan aikani? Vai onko se vaan tuurista kiinni? Minkä maratonin juoksen? Suomessa? Saksassa? Muualla? Ja tärkeimpänä:

MITEN MÄ JAKSAN JUOSTA TAAS 21 KILOMETRIÄ?

Läkäti lääh. 

Päivän matka: 8 km, 50 min
Päivän vinkki: Whatsappaa venytellessä tyttöporukalle, niin jaksat pysyä pidempään aloillasi.

perjantai 6. helmikuuta 2015

TÄTI LENKILLÄ


Arvon herrasväki! Mitä syvimmät pahoitteluni siitä, että huijasin teitä taas. Minä olen kuin olenkin juossut (useampaankin otteeseen salilla juoksumatolla ja kerran ihan ulkona pakkasessakin), mutta jotenkin siinä juoksumatossa ei ole vain sellaista fiilistä, jotta tänne asti kehtaisi tulla kirjoittelemaan. Siispä kerron nyt teille lyhyesti viimeisimmästä ulkoilmalenkistäni, joka tapahtui jälleen samoissa maisemissa kuin viimeksikin ulkomailla juostessani, eli saksanmaalla.

Asiat ovat muuttuneet viimekertaisesta sen verran, että täällä on yksi uusi ihminen, jonka ympärillä kaikkien meidän elämämme pyörii. Näin ollen voin kertoa käyneeni tänään vaunukävelyllä (11,2 km), ja huomenna olisi tarkoitus ottaa uusi kierros. Ei ehkä noin pitkä, mutta kuitenkin. Pakarat ja takareidet huutavat yhä armoa.

No, sitten itse asiaan, eli siihen juoksulenkkiin. Tällä kertaa päätin lähteä umpimähkään juoksemaan talon vieressä sijaitsevalle metsäpolulle. Tämä osoittautui huonoksi ideaksi. Maasto oli täynnä risuja, mutaa ja liian epämääräisiä polkuja ja äkillisiä korkeuden vaihteluita. Juoksin siis takaisin päin, jotta pääsin puikahtamaan edelliselle reitilleni.

Na-ah.

Muistikuvani tästä viimeisimmästä 15 kilometrin lenkistä olivat hyvinkin ruusuiset. Silloin treenasin puolimaratonille, ja tämä oli viimeinen treenini ennen itse koitosta. Kuvittelin, että minä näillä muutamien kilometrien rykäisyilläni ja salijuoksuillani voisin lähteä taas samanlaiseen nousukiitoon, mutta luulot otettiin aika pian pois.

Jotenkin se askel ei vain kulkenut. Tuntui raskaalta. Tavallaan olisin halunnut juosta, mutta jokin sisäinen ääni sanoi, että älä nyt vaan ala suorittaa, vaan kuuntele tuntemuksiasi. Käännyin siis takaisin jo useita kilometrejä ennen suunnittelemaani reittiä ja vedin maailman jyrkimmän ylämäenkin (jonka päällä siskoni talo sijaitsee) kävellen. Olin sydärin partaalla.

Suihkussa sitten alkoi tuntua kummallista painetta polvien yläpuolella. Paikassa, jossa mulla ei ole ikinä ollut mitään kipuja. Venyttelin ja hieroin polvia, ja olin varma, että tämä oli nyt tässä, että nyt mä ne polveni sitten viimeinkin rikoin. No, näin pari päivää jälkeenpäin voin sanoa, että eivät ne rikki menneet, mutta olipa hyvä, että kuuntelin järkeäni, enkä lähtenyt väkisin repimään kohti sitä 15 kilometriä. Olisi voinut tulla pahempaakin jälkeä. Lisäksi sain jälleen jonkin ihmeen kovan kiristyksen oikeanpuoleiseen hartiaan, todella sama tunne kuin puolimaratonin jälkeen. 



Onneksi mulla on nyt ihan fysioterapeutin määräämä kotiläksy: pitää tehdä päivittäin mulle erikseen määrättyjä takareisien, pakaroiden ja pohkeiden venytyksiä. Näiden jonkinasteinen laiminlyöminen on luultavasti aiheuttanut hankaluuksia alaselän, lantion ja sitä kautta yläselän (ja voisiko olla tuon hartiankin?) kanssa.

Tällainen paska ja viimeistelemätön ajatuksenvirtapostaus tuli, mutta hälläväliä, paska ja viimeistelemätön oli viimeisin lenkkikin.

Päivän matka: 6 km, 50 min
Päivän vinkki: Kun suksi ei luista, se ei luista.